Kriisin kautta uuteen nousuun - itsereflektointia ja muuta jorinaa

Piirroshaasteeni joutui kriisiin, joka oli koitua "yksi kuva joka päivä"-tavoitteeni kohtaloksi. Havaitsin, että en yksinkertaisesti ehdi piirtää joka päivä valmista, viimeisteltyä kuvaa, koska valitettavasti joudun tekemään vuorokauden aikana muitakin asioita. Piirtämisen lisäksi jonkin verran aikaa kuluu kuvan skannaamiseen, skaalailuun ja rajailuun blogiin sopivaksi (skannerini ei ole ihan tuliterä vempain), sekä tietysti itse postaamiseen.

Tätä kaikkea pohdiskellessani ehdin jo päätyä siihen tulokseen, että luovun velvoitteesta julkaista materiaalia joka päivä ja sallin itselleni väljemmän ja vapaamman julkaisutahdin. Perustelin tätä muun muassa sillä, että koska minun on pakko julkaista päivittäin yksi piirros, minulle ei jää aikaa toteuttaa suurempia ja haastavampia piirrustusprojekteja.

Vein asian niin pitkälle, että kirjoitin päätöksestäni Facebook-statuksen, jossa lisäksi kysyin ihmisiltä mielipidettä blogin nimestä - tulisiko nimi kenties vaihtaa blogin agendan muuttuessa, ja jos näin olisi asian laita, niin mikä olisi hyvä vaihtoehto uudeksi nimeksi. Noh, kaveripiirini tuntien minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää varautua siihen, että moisella kyselyllä tulisin saamaan ainoastaan kelvottomia ehdotuksia, kuten tapahtuikin. Sain myös pari kommenttia liittyen itse piirros päivässä-haasteesta luopumiseen: Enkö voisi tyytyä julkaisemaan hieman keskeneräisempiä ja viimeistelemättömämpiä töitä? Eikö yhdestä isommasta työstä voisi julkaista monta kuvaa sen eri työvaiheissa? Eihän tämänkaltaisessa projektissa tarvitse joka päivä julkaista viimeisen päälle hiottua ja valmista, vaan satunnaiset aivopierutkin kelpaavat.

Nämä ajatukset herättivät minussa ensin voimakkaan vastareaktion: no kun skannaamiseenkin menee aikaa, ja en yksinkertaisesti ehdi piirtää joka päivä. Näin minä asian selitin. Mutta mistä todellisuudessa oli kyse? Ensinnäkin siitä, että ajatus keskeneräisen työn julkaisemisesta hirvitti minua. Yhden luonnosvaiheessa olevan työn toki jo julkaisin, mutta senkin rohkenin postata tänne vain siksi, että pidin sitä riittävän kelvollisena. Toiseksi en vain voinut myöntää itselleni, että pakkomielteinen perfektionismini oli ottanut yliotteen, eikä minulla näin ollen yksinkertaisesti ollut pokkaa julkaista mitään - jos sallitte karkean ilmaisun - juosten kustua aivopierua.

Mutta hetkinen! Perfektionismin nujertaminen ja keskeneräisyyden sietäminenhän olivat yhdet keskeiset tavoitteeni tässä haasteessa. Mitä minä olinkaan tekemässä - antamassa noille salakavalille pirulaisille jo periksi! Kun olin päässyt mielessäni heränneen defenssinomaisen vastareaktion yli, tajusin, että koko homma oli menossa puihin siksi, että olin alkanut taas vaihteeksi pingottaa aivan liikaa. Aloin preferoimaan laatua määrän sijaan, vaikka alkuperäinen tavoitteeni oli nimenomaan päin vastainen - määrä ennen laatua.

Lopputulos on siis tämä: Homma jatkuu. Tästä lähtien hyväksyn blogiini luonnokset, viimeistelemättömät räpellykset ja aivopierut. Kuvien ei edes tarvitse olla skannattuja, vaan kännykkäkameralla otettu räpsy riittää.

Kiitos projektin jatkuvuudesta kuuluu ehdottomasti rakkaille Facebook-kavereilleni, jotka paskoilla nimiehdotuksillaan saivat nykyisen konseptin tuntumaan aika hyvältä, sekä niille, jotka sanoivat suoraan, mikä tilanteessa mättää - halit ja pusit ja sydän teille! <3