Korva, tuo kummallinen rustouloke

Tänään tartuin ensimmäiseen harjoituslistallani olevaan aiheeseen: korvaan. Tavoitteenani oli tutkia korvan muotoa ja rakennetta realistisesti ja pikkutarkasti, jotta saisin mahdollisimman hyvän käsityksen kyseisestä monimutkaisesta ulokkeesta.

Yksityiskohtaisesta tarkastelusta huolimatta en kykenisi vielä piirtämään uskottavan näköistä korvaa ilman mallia, joten tätä aihetta täytyy vielä harjoitella. Olen tähän asti ihmisiä piirtäessäni jättänyt korvat mahdollisimman vähälle huomiolle siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole kokenut niitä niin mielenkiintoisiksi, että olisin pitänyt niihin paneutumista vaivan arvoisena. Tämän takia korvan piirtäminen on minulle edelleen melkoinen haaste, jonka kylläkin aion päihittää.

Musta puuvärikynä paperille, koskeus n. 15 cm

Sunnuntaipostaus

Kyllä, minulle nyt on vielä sunnuntai. Menen kohta nukkumaan,  ja sen jälkeen, kun olen herännyt, on maanantai.

Tänään en kummempiin piirrospuuhiin kokenut kykeneväni ryhtymään, sillä kärsin juuri nyt erittäin hankalasta niska-hartiaseudun jumituksesta. Onneksi minulla on huomenna aika hierojalle, joka ainakin aiemmin on saanut murjottua lihaksiani mureammiksi. Suunnitelmissani on myös lähitulevaisuudessa järjestää itselleni hieman ergonomisempi piirrustuspöytäviritys, sillä tämänhetkiset työskentelyolosuhteeni ovat senkaltaiset, että niitä en uskaltaisi hierojalle näyttää...

Onni on hyvät kynät

Tänään saatoin loppuun sen, minkä eilen aloitin, eli karikatyyrin itsestäni. Ajattelin, että olisi reilua peliä, että piirtäisin vaihteeksi pilakuvan itsestäni jonkun toisen enemmän tai vähemmän viattoman uhrin sijaan, minkä lisäksi en ollut piirtänyt omakuvaa vuosiin.

Täytyy sanoa, että uudet, kunnolliset tussit helpottivat työskentelyäni huomattavasti, minkä ansiosta piirros valmistuikin huomattavasti nopeammin kuin muutama ensimmäinen blogiin postaamaani kuva. Suuri apu oli siitä, että minulla on nyt eri paksuisia kyniä, minkä ansiosta minun ei esimerkiksi tarvitse värittää paksuja viivoja ohuella, kulahtaneella kuitukärkikynällä.

Piirtäminen tuntuu muutenkin alkavan pikku hiljaa sujua hieman jouhevammin. Huomasin kuitenkin joitain asioita, joita minun täytyy mustavalkoisia piirroksia tehdessäni harjoitella. Ensinnäkin pelkistämistä: Lähden hirveän helposti varjostamaan turhan laajoja alueita. Siinähän ei ole mitään vikaa, mikäli laajat viivapinnat ovat harkittuja, mutta minulla kyse oli esimerkiksi tässä viimeisimmässä kuvassa siitä, että varjostaminen pyrki ns. lähtemään lapasesta. Sain onneksi homman pysymään kuitenkin suhteellisen hyvin kontrollissa tällä kertaa; usein homma menee siihen, että valkoisia alueita ei jää näkyviin juuri yhtään.

Toinen juttu on itse viivapinnan pelkistäminen. Nyt annoin itseni ihan tarkotuksella nauttia hyvin hienoista, ohuista viivoista koostuvien pintojen rakentamisesta ihan siitä ilosta, että mnulla on niin loistava kynä käytössäni. Haluaisin kuitenkin oppia tekemään varjostuksia vain muutamilla viivoilla. Luulen, että nämä kaksi edellä mainittua asiaa ovat seuraavien harjoitustöideni aihe.

Mitä tähän kyseiseen karikatyyriin tulee, niin kaiken kaikkiaan olen siihen melko tyytyväinen. Minun on vähän vaikea itse sanoa, kuinka hyvin onnistuin vangitsemaan siihen oman karaktäärini, mutta aavistelen, että kuva on jokseenkin tunnistettava. Nyt tulikin mieleeni vielä pari harjoiteltavaa asiaa: hiusten ja korvien piirtäminen. Ne molemmat tuottavat minulle saannöllisestä aivan luvattoman paljon päänvaivaa.

Huomasin muuten, että sain aikaan paremman skannaustuloksen, kun skannasin kuvan mustavalkoisen sijaan harmaasävyisenä. Hennoimmat viivat tulivat näin paremmin näkyviin; mustavalkoasetuksen kanssa edes resoluution nostaminen ei auttanut asiaa. Skannerinikin on tosin melko muinainen.

Musta kuitukärkikynä akvarellipaperille, korkeus n. 20 cm

Karrikointihommia

Koska lupasin itselleni pitää julkaisukynnyksen matalana, postaan tänään keskeneräisen piirroksen. Kyseessä on jälleen karikatyyri, ja nokkelimmat pokkelimmat saattavatkin jo arvata, ketä kuva tällä kertaa esittää.

Kuitukärkikynä akvarellipaperille, korkeus n. 20 cm

R2-D2 goes checkered

Nyt kun tilityspuoli on hoidettu, voinkin siirtyä itse asiaan, eli piirtämiseen. Kirjoitin jonkin aikaa sitten suunnitelmastani harjoitella silmän ja käden yhteistyötä ja käden hienomotoriikkaa piirtämällä suoria viivoja ja selkeitä ympyrämuotoja esimerkiksi ruutupaperille. Toissapäivänä tartuin tuumasta toimeen. Hahmottelin muotoja ensin viivottimen ja pyöreiden muottien avulla lyijykynällä ruutupaperille, minkä jälkeen tarkoitukseni oli seurata malliviivoja tussilla vapaalla kädellä piirtäen.

Muotojen piirtely lähti kuitenkin jossain määrin lapasesta, eli en kyennyt tyytymään satunnaisiin abstrakteihin viivoihin ja muotoihin, vaan ryhdyin niin sanotusti hieman nyhertämään. Saatuani malliviivat ja tussausharjoituksen valmiiksi, en voinut vastustaa kiusausta hyödyntää ruutupaperin tarjoamia houkuttelevia mahdollisuuksia ja koitella taas Copic-tussejani.

Värityspuuha osittautui koko homman hauskimmaksi osaksi, mikä ei sinänsä ole yllättävää, koska tehtävän tarkoitus ei alun alkaenkaan ollut olla hauskaa, vaan kurinalaista harjoitusta. Nautin pienten ruutujen säntillisestä värittämisestä aivan luvattoman paljon, mutta perfektionismiperkele yritti taas saada minua otteeseensa, kun huomasin, että olin värittänyt muutaman ruudun väärin - väärin tarkoitti tässä tapauksessa siis säntillisestä shakkiruutukaavasta poiketen. Taklasin pirulaisen kuitenkin näppärästi ja talloin lisäksi sen varpaille värittämällä tahallani lisää ruutuja "väärin". Jos sinulla on ylimääräistä aikaa ja tunnet olosi pitkästyneeksi, niin voit esimerkiksi koittaa etsiä väärin väritetyt ruudut kuvasta. ;)

Mitä itse tussiharjoitukseen tulee, niin sanoisin tuloksen olevan kohtalainen. Viivat ovat paikoin hieman vapisevia ja poikkeavat reitiltään siellä täällä, mutta huonomminkin olisin voinut suoriutua.

Kuitukärkikynä ja huopakynät ruutupaperille, koko A4

Kriisin kautta uuteen nousuun - itsereflektointia ja muuta jorinaa

Piirroshaasteeni joutui kriisiin, joka oli koitua "yksi kuva joka päivä"-tavoitteeni kohtaloksi. Havaitsin, että en yksinkertaisesti ehdi piirtää joka päivä valmista, viimeisteltyä kuvaa, koska valitettavasti joudun tekemään vuorokauden aikana muitakin asioita. Piirtämisen lisäksi jonkin verran aikaa kuluu kuvan skannaamiseen, skaalailuun ja rajailuun blogiin sopivaksi (skannerini ei ole ihan tuliterä vempain), sekä tietysti itse postaamiseen.

Tätä kaikkea pohdiskellessani ehdin jo päätyä siihen tulokseen, että luovun velvoitteesta julkaista materiaalia joka päivä ja sallin itselleni väljemmän ja vapaamman julkaisutahdin. Perustelin tätä muun muassa sillä, että koska minun on pakko julkaista päivittäin yksi piirros, minulle ei jää aikaa toteuttaa suurempia ja haastavampia piirrustusprojekteja.

Vein asian niin pitkälle, että kirjoitin päätöksestäni Facebook-statuksen, jossa lisäksi kysyin ihmisiltä mielipidettä blogin nimestä - tulisiko nimi kenties vaihtaa blogin agendan muuttuessa, ja jos näin olisi asian laita, niin mikä olisi hyvä vaihtoehto uudeksi nimeksi. Noh, kaveripiirini tuntien minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää varautua siihen, että moisella kyselyllä tulisin saamaan ainoastaan kelvottomia ehdotuksia, kuten tapahtuikin. Sain myös pari kommenttia liittyen itse piirros päivässä-haasteesta luopumiseen: Enkö voisi tyytyä julkaisemaan hieman keskeneräisempiä ja viimeistelemättömämpiä töitä? Eikö yhdestä isommasta työstä voisi julkaista monta kuvaa sen eri työvaiheissa? Eihän tämänkaltaisessa projektissa tarvitse joka päivä julkaista viimeisen päälle hiottua ja valmista, vaan satunnaiset aivopierutkin kelpaavat.

Nämä ajatukset herättivät minussa ensin voimakkaan vastareaktion: no kun skannaamiseenkin menee aikaa, ja en yksinkertaisesti ehdi piirtää joka päivä. Näin minä asian selitin. Mutta mistä todellisuudessa oli kyse? Ensinnäkin siitä, että ajatus keskeneräisen työn julkaisemisesta hirvitti minua. Yhden luonnosvaiheessa olevan työn toki jo julkaisin, mutta senkin rohkenin postata tänne vain siksi, että pidin sitä riittävän kelvollisena. Toiseksi en vain voinut myöntää itselleni, että pakkomielteinen perfektionismini oli ottanut yliotteen, eikä minulla näin ollen yksinkertaisesti ollut pokkaa julkaista mitään - jos sallitte karkean ilmaisun - juosten kustua aivopierua.

Mutta hetkinen! Perfektionismin nujertaminen ja keskeneräisyyden sietäminenhän olivat yhdet keskeiset tavoitteeni tässä haasteessa. Mitä minä olinkaan tekemässä - antamassa noille salakavalille pirulaisille jo periksi! Kun olin päässyt mielessäni heränneen defenssinomaisen vastareaktion yli, tajusin, että koko homma oli menossa puihin siksi, että olin alkanut taas vaihteeksi pingottaa aivan liikaa. Aloin preferoimaan laatua määrän sijaan, vaikka alkuperäinen tavoitteeni oli nimenomaan päin vastainen - määrä ennen laatua.

Lopputulos on siis tämä: Homma jatkuu. Tästä lähtien hyväksyn blogiini luonnokset, viimeistelemättömät räpellykset ja aivopierut. Kuvien ei edes tarvitse olla skannattuja, vaan kännykkäkameralla otettu räpsy riittää.

Kiitos projektin jatkuvuudesta kuuluu ehdottomasti rakkaille Facebook-kavereilleni, jotka paskoilla nimiehdotuksillaan saivat nykyisen konseptin tuntumaan aika hyvältä, sekä niille, jotka sanoivat suoraan, mikä tilanteessa mättää - halit ja pusit ja sydän teille! <3

Yökyöpeli töhertää jälleen

Ja näin sunnuntain postaus venähti jälleen seuraavan vuorokauden puolelle. Jostain syystä yö on minulle mitä otollisinta työskentelyaikaa.

Leikin taas kerran uusilla Copic-tusseillani. Halusin tällä kertaa kokeilla, miten kynät käyttäytyvät akvarellipaperilla, ja hyvinhän ne käyttäytyivät. Pidin kovasti siitä, miten huokoinen paperi imi väriä. Nautin yleensäkin kovasti paksulle ja huokoiselle paperille piirtämisestä ja maalaamisesta.

Tämänkertainen piirros oli jälleen melkoista improvisointia, kokeilua ja suoraan sanottuna töhertelyä, mutta aihe minulla oli jo korvan takana, minkä vuoksi tällä työllä on nimikin: Moodswings. Kuvan väreihin en ole erityisen tyytyväinen, mutta Copic-värivalikoimani on toistaiseksi niin surkea, että tämä oli kutakuinkin parasta, mitä saatoin saada aikaan. Etenkin tuo punainen on jotenkin kummallisen tunkkainen; kaipaisin enemmänkin raikasta kirkkaanpunaista. Kuvassa esiintyvän naishahmon anatomia meni ihan höpöksi, mutta laitettakoon se tällä kertaa taiteellisen vapauden piikkiin. Kaiken kaikkiaan tämä tekele on minusta aika nolo, mutta tungen itsekritiikille suukapulan ja painan sen kummempia mukisematta julkaise-nappia.

Huopakynät akvarellipaperille, korkeus n. 20 cm

P.S. Tuntuuko sinustakin siltä kuin joku tuijottaisi sinua... tuossa kuvan keskivaiheilla?